Vaarin maisemapolku – luonto- ja kulttuuripolun oppimiskohteita

Luonto- ja kulttuuripolun kohteita

Polun ideoija ja toteutuksen aktivaattori on ollut ”kouluvaari” Hannu Nummelin ((tavoitettavissa 040 524 5174), jonka asiantuntemukseen myös polun kohdekuvaukset perustuvat. Hän on ollut keskeinen voimavara oppimispolun syntyyn johtaneessa hankkeessa ja sen toteutuksessa. Toteutustyötä on tehty Leader-rahoituksen ja runsaan talkootyön mahdollistamana.

Kohde 1, siperianlehtikuusi (Larix sibirica)

Siperianlehtikuusi on puulaji, joka ei luontaisesti esiinny Suomessa. Sitä on kuitenkin istutettu maamme metsiin paljon. Se menestyy ja kasvaa täällä hyvin. Lähimmät luontaisesti esiintyvät siperianlehtikuuset löytyvät melko läheltä, Äänisjärven itärannalta. Siperianlehtikuusi on nopeakasvuinen puu, joka voittaa usein kasvunopeudessa männyn ja kuusen. Syksyllä sen neulaset muuttuvat keltaisiksi ja varisevat pois. Keväällä puu kasvattaa uudet neulaset.

Pohjois-Euroopassa on Amerikkaan verrattuna selvästi vähemmän lajeja useissa eliöyhmissä. Tämä johtuu lähinnä vuorijonojen suunnasta. Pohjois-Amerikassa vuoristot kulkevat etelä-pohjoissuunnassa. Kalliovuoret ovat hyvä esimerkki. Kun viime jääkausien aikana mannerjää vyöryi pohjoisesta, hävisi paljon eliölajeja. Kun jääkaudet päättyivät noin 10 000 vuotta sitten, oli eliöiden helppo palata.

Euroopassa vuorijonot, Alpit ja karpaatit esimerkiksi, kulkevat itä-länsisuunnassa muodostaen luonnollisen esteen lajien leviämiselle. Osa jäätä paenneista lajeista ei ole siksi vieläkään ehtinyt palata.

Kohde 2, maankohoaminen

Maankohoaminen on ilmiö, jossa maa nousee ja sen seurauksena meren rantaviiva siirtyy. Maankohoaminen johtuu siitä, että jääkauden aikana jäämassojen puristuksessa alemmas painunut maan pinta palautuu hitaasti entiselleen.

Maa nousee Satakunnan rannikolla noin 6 millimetriä vuodessa. Jos ranta on hyvin loiva, rantaviiva kuitenkin siirtyy paljon enemmän.

Kohde 3, siirtolohkare eli hiidenkivi

Siirtolohkare on kivenkappale, joka jääkausien aikana on siirtynyt mannerjään mukana. Tästä on kulunut aikaa yleensä joitakin kymmeniä tuhansia tai satoja tuhansia vuosia. Alun perin lohkare on irronnut maan peruskalliosta. Siitä on voinut kulua satoja miljoonia vuosia (miljoona on tuhat kertaa tuhat).

Maapallon geologinen menneisyys ei ollut muinaisten kansojen tiedossa. Hiidenkivi -nimitys johtuu siitä, että kuviteltiin maata aiemmin asuttaneiden jättiläisten eli hiisien siirrelleen kiviä.

Kohde 4, graniitin eri värimuodot

Tähän on punaisen graniittilohkareen päälle koottuna erilaisia, tältä alueelta löytyneitä graniitin värimuotoja; valkoinen, musta ja harmaa. Graniitti on maamme yleisin kivilaji, joka on tavallisesti harmaata. Se voi myös olla mustaa, ruskeata, valkoista tai punaista. Tarkasti ottaen valkoinen graniitti ei ole valkoista vaan vaalean harmaata. Sitä ei pidä sekoittaa marmoriin, jota myös löytyy Suomesta.

Maailman suurin yhdestä kivipaadesta louhittu kappale eli monoliitti, joka on irrotettu, siirretty ja pystytetty toiseen paikkaan, asennettiin keisari Aleksanterin patsaan jalustaksi Pietarissa vuonna 1832. Se on pyöreä graniittikappale, 25 metriä pitkä ja 3,5 metriä paksu. Painoa on 600 tonnia. Kivi valmistettiin Virolahdella. Sieltä se siirrettiin erikoisrakenteisella laivalla Pietariin.

  Eriväriset graniitit on koottu laavun jälkeen olevan siirtolohkareen taakse noin 10 m polulta.

 

 

 

 

 

 

Kohde 5, rupijäkälät

Rupijäkälät ovat useimmiten kiven pinnalla viihtyviä eliöitä. Ne eivät juurikaan nouse ylös kasvupinnasta ja ovat erittäin lujasti kiinni alustassaan. Kivipinnat luonnossa ovat usein rupijäkälän tai muun jäkälän peittämiä. Kun kivi lohkeaa ja uusi kivipinta paljastuu, alkavat rupijäkälät oitis kasvaa sen pinnalla. Rupijäkälät ovat hyvin hidaskasvuisia leviten yleensä vähemmän kuin puoli millimetriä vuodessa.

 Rupijäkälä on tiukasti kiinni kivessä muistuttaen maaliroisketta.

 

 

 

 

 

 

Muita jäkälälajeja ovat esimerkiksi poronjäkälä, palleroporonjäkälä ja puiden oksilla kasvava naava eli luppo.

Kohde 6, serbiankuusi (Picea omorica)

Serbiankuusi on puulaji, joka ei luontaisesti esiinny Suomessa. Sitä on kuitenkin istutettu paljon lähinnä koristepuuksi. Se menestyy ja kasvaa täällä hyvin. Luontaisesti tätä lajia esiintyy vain pienellä alueella Balkanin vuoristossa eteläisessä Euroopassa. Serbiankuusen neulasten alapuoli on harmahtava. Usein se kasvaa hyvin säännöllisen muotoisena. Näistä syistä se on varsin suosittu joulupuuna.

Kohde 7, mustakuusi (Picea mariana)

Mustakuusi on puulaji, joka ei luontaisesti esiinny Suomessa. Se menestyy täällä mutta on verraten hidas kasvussaan ja jää pienikokoiseksi. Luontaisesti tätä lajia esiintyy Kanadassa ja Yhdysvaltojen pohjoisosissa.

Istutettunakin mustakuusta on meillä varsin vähän. Sillä ei ole mitään erityistä arvoa metsäpuuna, vaan ennemminkin kuriositeettiarvo. Tämän takia mustakuusta on tilaisuus nähdä Suomessa vain harvoin.

Kohde 8, siperianpihta, pihtakuusi (Abies sibirica)

Siperianpihta kasvaa luontaisesti Siperian pohjoisosissa ja Pohjois-Kiinassa. Läntisimmät puut kasvavat melko lähellä Vienanmerta. Puuaines on haurasta ja siksi siperianpihtaa käytetäaän meillä enimmäkseen koristepuuna.

Kohde 9, palsamipihta (Abies balsamea)

Palsamipihta kasvaa luontaisesti Keski- ja Itä-Kanadassa sekä Yhdysvaltojen koillisosassa. Neulaset katkeavat helposti taivuttaessa. Kävyt eivät riipu alaspäin oksasta vaan ovat pystyssä. Palsamipihta ei kasva kovinkaan suureksi.

Kohde 10, Douglaskuusi (Pseudotsuga menziesii)

Douglaskuusi kasvaa luontaisesti Yhdysvaltojen länsiosassa. Luontaisilla esiintymisalueillaan se saavuttaa jopa 100 m pituuden. Puu on sahatavarana arvostettua ja tuolloin siitä käytetään nimeä “Oregon pine”.

Kohde 11 , maamme koivut

Suomessa esiintyy kolme koivulajia. Rauduskoivu, hieskoivu ja vaivaiskoivu. Lapissa kasvava tunturikoivu on joskus erotettu omaksi lajikseen, mutta nyttemmin sitä pidetään hieskoivun alalajina. Vaivaiskoivu on soilla kasvava varpu, joka kasvaa enintään noin yhden metrin pituiseksi.

Rauduskoivua ja hieskoivua ei aina ole helppo erottaa toisistaan. Matalakasvuisessa vesakossa se kuitenkin onnistuu, vaikka silmät ummessa, käsin latvaa kokeilemalla. Sääntö on helppo muistaa: “Hieskoivu, hieno kuin hiiren häntä. Rauduskoivu, karhea kuin santapaperi.”

Kohde 12, kuusen kukinta

Kuusen emikukat ovat yleensä puun latvaosassa. Siksi niitä ei usein pääse näkemään kovin läheltä. Hedekukinnot, joista tulee siitepölyä, ovat usein myös aivan alimmilla oksilla.

Tässä kuusessa emikukat ovat hyvin näkyvillä. Pölyttyneestä emikukasta muodostuu syksyyn mennessä käpy.

Kohde 13, terttuselja (Sambucus racemosa)

Terttuselja kasvaa luontaisesti eteläisessä Euroopassa. Koristekasvina käytettyä pensasta esiintyy meillä paljon myös luonnossa lintujen levittämänä. TERTTUSELJAN MARJAT OVAT LIEVÄSTI MYRKYLLISIÄ.

Kohde 14, riistan talviruokinta

Varsinkin runsaslumisina ja kylminä talvina on pienemmillä hirvieläimillämme vaikeuksia saada riittävästi ravintoa. Siksi metsästysseurat rakentavat ruokintapaikkoja, joissa voi olla tarjolla heinää ja mahdollisesti muutakin soveliasta syötävää. Harvat riistaeläimet ovat kaikkiruokaisia. Siksi ei ruokintapaikalle saa milloinkaan viedä mitä tahansa ruokaa.

Kohde 15, männyn kukinta ja käpy

Männyn kävyn kehitys vie kaksi kasvukautta. Ensimmäisenä kesänä pölyttyneestä emikukinnosta kasvaa syksyyn mennessä pieni, noin sentin läpimitaltaan oleva niin kutsuttu “pikkukäpy”. Vasta toisen kasvukauden aikana pikkukäpy kehittyy valmiiksi kävyksi.

 Männyn käpy kehittyy tämän näköiseksi ensimmäisenä kesänä. Yleensä se on hieman suurempi kuin kuvan käpy

 

 

 

 

 

 

Kohde 16, vanha kivilouhos

Tällä paikalla on ollut louhos, kivenhakkaamo, josta lienee peräisin osa Ahlaisten kirkonkylän aita- ja porttipylväistä. Pylväät on lohkottu pääasiassa 1800-luvun jälkipuoliskolla siirtolohkareista, joita on runsaasti tämänkin polun varressa.

Työtä on tehty kahden henkilön ryhmänä. Yksi löi painavalla lekalla eli moskalla teräksistä kiviporaa, josta toinen piti kiinni. Poraa piti vielä kääntää joka iskun jälkeen. Kun kiveen oli saatu aikaan rivi reikiä, lyötiin niihin kiiloja, joiden avulla kivi voitiin lohkoa irti. Työ oli hyvin raskasta ja vaarallistakin.  Se vaati myös ammattitaitoa. Kivi lohkeaa helposti väärään suuntaan. Tällaisia epäkurantteja kiven kappaleita näkyy maastoon jätettynä runsaasti.

Kohde 17, suojeluskunnan entinen ampumarata.

Ampumarata on ollut suojeluskunnan käytössä aina 1940 -luvulle saakka. Suuressa kivilohkareessa näkyy luodin iskujälkiä. Paikalta löytyy myös murskaantuneita ja ehjiäkin kiväärin luoteja. Maalitaulu on ollut kiven edessä.

Ampumapaikka oli lähellä kirkkoa. Maalitaulumäki oli hyvä paikka ampumaradalle, koska Merikarvian rantatien varressa ei tällä kohtaa ollut tuohon aikaan lainkaan taloja, ja lähimpään asutukseen maalitaulujen takana oli matkaa useita kilometrejä.

Suojeluskuntajärjestö oli vv. 1918 – 1944 vaikuttanut puolisotilaallinen kansalaisjärjestö, joka lakkautettiin sotien loputtua.

 Ampumaradalla oleva ampumajälki kivessä.

 

 

 

 

 

 

Kohde 18, Pohjaniityn kuivaaminen viljelykselle

Pohjaniityn peltoalue oli vielä 200-300 vuotta sitten matala merenlahti. Maankohoamisen takia se kuivui, mutta hitaasti. 1928 kaivettiin käsityönä ensimmäinen oja alueen halki. Niitty kuitenkin pysyi veden vaivaamana.

Vuonna 1958 Tampereen vesipiiri rakensi Pohjaniityn ojaan lähelle meren rantaa padon ja pumppaamon, jonka avulla vesi pidetään pois pelloilta. Vedenpinta ojassa saadaan melkein kolme metriä alemmas kuin padon merenpuoleisella osalla. Pohjaniityn ojan valuma-alue (se alue, jolta vesi valuu tähän ojaan ja virtaa sitä pitkin mereen) on kaikkiaan 910 hehtaaria.

Kohde 19, siirtoväen asuttaminen

Siirtoväki -termiä käytetään ihmisistä, jotka evakuoitiin muualle Suomeen Neuvostoliitolle viime sotien jälkeen luovutetuilta alueilta. Tämän väestön toimeentulo perustui pääsääntöisesti maatalouteen. Siksi useimmille perheille luovutettiin maatila jonkinlaisena korvauksena heidän kärsimistään menetyksistä.

Yleensä perheet rakensivat talon (“rintamamiestalo”) ja muut elinkeinon harjoittamisen kannalta välttämättömät rakennukset. Tämän, pellon takana näkyvän talon rakensivat vuonna 1946 sotaveteraani, Porvoosta lähtöisin ollut ylikersantti Toivo Danska ja Hiitolan kunnan Kilpolan kylästä tullut vaimonsa Katri, omaa sukua Pöysti. Talo on sittemmin vaihtanut omistajaa ja osa rakennuksista on purettu.

Kohde 20, nuolukivi

Tässä on tyypillinen teline nuolukivelle. Pääasiassa hirville tarkoitetussa suolakappaleessa (nuolukivi) on eläimillekin tarpeellisia mineraaleja, suoloja, hivenaineita ja vitamiineja. Hirvi saa näitä nuolemalla suolakiveä tai siitä valunutta vettä. Nuolukiviä sopiviin kohtiin asettamalla voidaan eläimiä ohjata pois maanteiltä. Sinne ne saattavat hakeutua nuolemaan maantiesuolaa.

Kohde 21, metsäruusu (Rosa majalis, Rosa cinnamomea)

Metsäruusu on alkuperäislaji Suomessa. Se esiintyy koko maassa. Lehdet ovat sileät. Kukka on vaaleanpunainen, terälehtiä 5. Vieraslaji, hyvin tehokaasti lisääntyvä kurttulehtiruusu vie elintilaa muun muassa tältä lajilta. Lajit myös risteytyvät. Risteymästä käytetään nimeä pietarinruusu.

Kohde 22, metsävaahtera (Acer platanoides)

Vaahtera on Suomessa luonnonvarainen puu, ja se lasketaan kuuluvaksi jaloihin lehtipuihin. Sen luontaisen levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee linjalla Pori–Tampere–Korpilahti–Puumala–Värtsilä. Se on yleinen myös istutettuna piha- ja puistopuuna, ja sellaisena sen menestymisalueen raja on Pohjanlahden rannikolla Kemiä ja Torniota myöten. Sisämaassa viljelyn raja on paljon eteläisempi.

Metsävaahtera on viime vuosina yleistynyt Suomen luonnossa, mikä lienee seurausta ilmaston lämpenemisestä.Todelliset vaahterametsiköt on Suomesta hävitetty pellonraivauksissa ja jäljellä on vain yksittäisiä puita ja puuryhmiä.

Kohde 23, lehtokuusama (Lonicera xylosteum)

Lehtokuusama on pienehkö 1-2 metriä korkea pensas. Se esiintyy kasviopin mukaan lähinnä Etelä-Suomessa ja Ahvenanmaalla. Ahlaisten seudulla se kuitenkin on aivan yleinen ja tekee nykyään myös marjoja. Menestymisalueen laajentuminen saattaa johtua esimerkiksi ilmaston muutoksesta.

Lonicera-suvun kuusamalajeja on Euraasiassa noin 180. Kaikki kuusamalajit ovat jossakin määrin myrkyllisiä.

———————————————————————————————

Hanketta on tuettu EU:n Leader-rahoituksella Karhuseutu ry:n kautta: